Tuhatjalkainen

Olen koukuttunut villasukkiin. Sekä niiden neulomiseen että käyttämiseen. Varpaitani palelee jatkuvasti heti kun syksy vähänkin ilmoittelee tulostaan, joten villasukat ovat varsin kestokäytössä. Syksyn aikana olen istuskellut ahkerasti sohvalla neulomassa ja muun muassa tällaisia pareja olen saanut aikaiseksi.

Rakastan erilaisia käsityökirjoja ja kannankin niitä kirjastosta aina kun sattuu löytymään jokin vähänkään mielenkiintoinen opus. Kiinnostavimmat koetan etsiä sitten omaan hyllyyni ja ilahduttavan usein niitä alennusmyynneistä löytyykin.

Yksi lempisukkakirjoistani on ehdottomasti Melissa Morgan-Oakesin Neulo 2 sukkaa kerralla. Ostin sen kuultuani, miten näppärästi siinä opetetaan kuvitetuin ohjein, kuinka voi neuloa yhdellä pitkällä pyöröpuikolla kaksi sukkaa kerralla, alkaen kärjestä ja lopettaen varteen. Todella helppo tekniikka, kun sen kerran tajuaa ja olenkin käyttänyt sitä ahkerasti, koska kyllästyn yleensä ensimmäisen sukan neulottuani. Lisäksi tekniikalla ei jää juurikaan jämälankoja, koska varren voi neuloa niin pitkäksi kuin lankaa riittää. Eikä myöskään tule kärjessä ongelmaa, että lanka loppuisi kesken.

Nämä vihreät sukat neuloin miehelleni (tosin olen itse käyttänyt niitä toistaiseksi enemmän) juurikin tuon Neulo 2 sukkaa kerralla-kirjan ohjeella Kiertyvät korit. Lankana on Regia Active, jonka valmistuksessa on käytetty avaruusteknologiaa, jonka pitäisi sitoa jalan lämpöä sukkaan, jotta varpaita ei niin palelisi. Vielä en ole kyllä käytössä tuota huomannut, mutta toisaalta varpaani ovat aina kylmät oli minulla jalassa sitten kuinka monta sukkaa tahansa. Lanka on ostettu Lahden Kauppakeskus Trion alakerroksessa sijaitsevasta ihanasta pienestä myymälästä nimeltä GiSan Unelma. Suosittelen lämpimästi siellä asioimista, aivan loistavan mukavaa palvelua ja rakastan tuollaisia pikkuliikkeitä. Käsitöiden ja käsityötarvikkeiden lisäksi siellä myydään muun muassa mausteita ja erilaisia pelejä.

Nämä siniset sukat ovat menossa siskolleni luultavasti joulupakettiin. Sadepisarat-niminen ohje on myös tuosta samaisesta kirjasta. Lankana on kotimaista käsin kasviväreillä värjättyä Virtain Villan sukkalankaa. Värjääjänä on Sanna Katri Lankinen. Vaikka lanka on hivenen karheampaa niin kuin kunnon villalanka yleensäkin, niin itse olen tykännyt kyllä käyttää. Itse asiassa yhden sukkaparin olen jo kuluttanut puhki ahkeralla käytöllä.

Jälleen ohje tuosta lempikirjastani ja sukat miehekkeelleni. Ohjeen nimi on Pippuri. Lankana on Schoppel-Wollen Crazy Zauberball. Yksi lempisukkalangoistani, ihana neuloa ja sopivan ohut lanka. 

Ehdin jopa neuloa jotakin myös itselleni. Ostin samaan aikaan tuon vihreissä sukissa käyttämäni Regia Activen kanssa GiSan unelmasta myös Teeteen Tundra-lankaa, koska halusin kokeilla alpakanvillaisia sukkia. Lanka oli todella miellyttävä neuloa ja mukavan pehmeä jalassa. Ohje on Novitan sukkalehdestä, joka ilmestyi vuosi-pari sitten. Ohjeen nimi on Saga-palmikkosukat.

Sohvalla nököttää viimeistelyä vailla pari neonväristä sukkaparia sekä muutama vauva neule, mutta ne saavatkin sitten ihan omat päivityksensä. Myös veljen kynsikkäät odottavat loppusilausta, ja sitten pääsenkin aloittamaan taas uusia projekteja. Sukkia, joululahjoja, pipoja, villahousut... lista on loputon. Mutta hei, neulominen on rentouttavaa ja pitäähän sitä nyt varmistaa, että kaikki pysyvät lämpöisinä. Eikä esimerkiksi villasukkia voi koskaan olla liikaa.

Elämän mittainen on äidin huoli

Ymmärrän entistä paremmin äitiäni, nyt kun olen itsekin äiti. En ole viiteen vuoteen asunut enää kotona, mutta siitä huolimatta äiti haluaa yhä edelleen tekstiviestivarmistuksen siitä, että olen päässyt perille, jos olen ollut jossain pitemmällä automatkalla. Se takaraivossa vaaniva äidin huoli on ja pysyy oli lapsi sitten vastasyntynyt tai jo aikuinen.

Mutta huolehtiminen ei ala, kun vauvan saa syliinsä. Se alkaa paljon aikaisemmin, sillä hetkellä kun raskaustestiin ilmestyy toinenkin viiva. Koko raskausaika iloineen ja suruineen on myös yhtä huolehtimista. Ennen liikkeiden tuntemista täytyy vain jännittää ensimmäiseen ultraan, missä nähdään, että lapsella on kaikki kunnossa. Liikkeiden alkaessa tuntua niitä seurailee, etteivät ne vain katoa. Vauva on hyvässä turvassa kohdussa, mutta silti se tunne muistuttaa olemassa olostaan. Mitäpä jos... vaikka onneksi yleensä ei olekaan syytä huoleen.

Jos huoli on tuntunut pienenä piipityksenä takaraivossa raskauden aikana, niin se vain kasvaa synnytyksen lähestyessä. Mitä jos jokin meneekin vikaan tai vauvalla ei olekaan kaikki kunnossa? Pää käy läpi kauhuskenaarioita, vaikka tietääkin, että useimmat synnytykset sujuvat sen kummemmitta ongelmitta. Itseäni hirvittää jo valmiiksi (toivottavasti) tulevat synnytykset. En varsinaisesti pelkää synnyttämistä, mutta hirvittää, kun edellinen kesti niin kauan. Enemmän kuitenkin hirvittää se, että onko seuraavallakin napanuora kaulan ympärillä.

Kamalin kokemukseni ikinä on ollut se pienoinen hetki, kun työn ja tuskan takaa sain tyttäreni ulos ja hän ei parkaissut, hengittänyt tai reagoinut mihinkään ja oli aivan sininen. Hoitohenkilökunta onneksi osasi asiansa ja kiikutti pienen nyyttini hoivattavaksi ja heräteltäväksi ja pian käytävän toiselta puolelta kuuluikin jo parkaisu. En tiedä menikö siinä 10 vai 20 minuuttia, ennen kuin sain lapseni rinnalleni, mutta aika tuntui äärettömän pitkältä. Ja se huolen määrä siinä väsymys, uupumus ja lääketokkurassa!

Onneksi neiti ei ole mitenkään tuosta kärsinyt eikä suurempia huolenaiheita ole näihin 10 kuukauteen mahtunut. Mutta se sisäänrakennettu jyskytys, joka hokee kaiken taka-alalla mitäjosmitäjosmitäjos, on koko ajan läsnä, eikä se mihinkään ole katoamassakaan. Eikä toisaalta pidäkään. Yksi äidin (ja ihmisten yleensäkin) lukuisista tehtävistä on olla huolissaan rakkaimmistaan. Kunhan sille ei anna liikaa valtaa, vaan pitää sen taka-alalla pienen pienenä muistutuksena, niin eipä se elämää millään lailla rajoita. Välillä on ihan okei vilkaista, että vauva tuhisee rauhallisesti nukkuessaan. Onhan nukkuva vauva niin äärimmäisen söpökin.

Päivässä vaihtui kesäkuusta syksyyn

Iso pallo pyörii todella kovaa vauhtia eteenpäin. Tämä vuosi on vierähtänyt todella nopeasti, vaikken varsinaisesti ole juuri muuta tehnyt kuin pääasiallisesti nököttänyt kotona sohvalla. Vastahan kannoimme pikkuruisen nyytiäisemme kotiin, ja nyt vauva on kadonnut jonnekin ja tilalle on ilmestynyt touhukas 10 kuukautinen tyttö.

Neiti ei pysy hetkeäkään paikoillaan. On niin paljon tutkittavaa ja opittavaa, kun voi itse konttailla menemään. Seisomista ja kävelyä sohvaa pitkin harrastetaan ahkerasti, mutta vielä ei uskallus riitä ottaa askelia käsistä kiinni pitäen. Ruokapöydässä piti ottaa käyttöön valjaat, kun minirimps päätti alkaa harjoitella syöttötuolissa seisomaan nousemista. Omalla lusikalla syömistä ollaan vähän jo treenailtu, ja kyllä se lusikka suuhunkin aina välistä eksyy, useimmiten ruualla vain maalataan pöytää. Sanoja matkitaan hurjasti ja neitokaisen lempipuuhaa onkin nykyään kirjojen lukeminen (niiden syömisen lisäksi). Äiti on lukenut kirjoja niin ahkerasti, että osaa ne jo suurinpiirtein ulkoa.

Ilmat ovat viilenneet ja illat pimenneet. Olen koittanut houkutella ukkosta laittamaan pihavalot parvekkeelle, muttei se vielä ole joutanut. Vaikka pimeys tuo mukanaan joka syksyisen kaamosmasennuksen, niin on varsin viihtyisää iltaisin tyttösen nukkuessa istua sohvalla katsomassa televisiota ja neulomassa. Olen ahkeroinut oikein urakalla tässä parin kuukauden aikana neuleita, vino pino sukkia odottaa päättelyä ja kuvaamista. jotta voisin laittaa niistä vähän postausta.

Joulu on tulossa myös kovaa vauhtia, samoin kuin yksivuotissynttärit, joita olen kovasti jo suunnitellut. Hieman jännitän joulua, kun vietän sen ensimmäistä kertaa muualla kuin lapsuudenperheeni kanssa. Sovimme viime vuonna miehekkeen kanssa (vietimme vasta viime vuonna yhdessä ensimmäisen joulumme). että olemme jatkossa joka toinen vuosi hänen perheensä luona ja joka toinen vuosi minun perheeni luona. Viime vuonna oli pienoinen pakko olla kotimaisemissa, kun odoteltiin yli lasketun ajan menneen neidin syntymää, joten tänä vuonna joulua vietetään sitten anoppilassa. Viime jouluna vain stressasin joudunko viettämään joulua yksin sairaalassa, mutta en onneksi.  Nyt ainakin tuntuu jo olevan enemmän joulufiilistä kuin viime vuonna yhteensä. Jouluvalmistelutkin on jo vähän aluillaan, samoin kuin lahjojen mietinnät.

Vapauttavaa viileyttä odotellessa

Pidän kesästä, kovastikin, mutta viisi viikkoa jatkuvaa hellettä ja hiostavaa ilmaa on aivan liikaa. Etenkin pienen lapsen kanssa. Kuumuus vaikeuttaa nukkumista, syömistä, kulkemista, olemista. Sohvaan on painunut kuoppa siihen, missä olen istuskellut, kun ei ole kehdannut ulos lähteä vaunuissa kuumuutta kitisevän vauvan kanssa. Kotonakin hiki virtaa jatkuvasti selkää myöten, eikä tuulettimistakaan tunnu olevan mitään apua. Yöt on levottomia, kun koko perhe kärsii kuumuudesta ja pieni neiti hyörii ja pyörii levottomuuttaan ja kuumuuttaan sängyssä. Ainoa hyvä puoli näistä helteistä on se, että ruokaa syö juuri sen verran kun tarvii jaksaakseen, koska ei ole juurikaan nälkä ja vettä kuluu tuhottomasti. Siihen kun lisää vielä jatkuvan hikoilun, niin on taas karissut pari raskauskiloa. Enää kaksi jäljellä niistä 23 kertyneestä!

Eilen illalla oli ihanaa polkea salilta rentouttavasta jumpasta kotiin viileässä ilmassa ja tihkusateessa. Tänään aamulla nautin siitä, kun varpaita paleli ja sain laittaa villasukat jalkaan. Kaipaan jo syksyä ihanine neuleineen ja pimenevine iltoineen, kun voi käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan illalla telkkaria oman ukkosen kanssa, laitttaa kynttilät palamaan, juoda teetä ja neuloa. Mulla onkin iskenyt nyt hirmuinen neulomisinspa. Olen jo tehtaillut parissa viikossa itselleni villasukat ja pannan ja nyt on työn alla miehekkeen sukat. Ja vino pino kirjoja ohjeineen ja kolme laatikollista lankoja odottamassa, että pääsen hyökkäämään niiden kimppuun. Neulominen on ihanan rentouttavaa, harmi vain etten millään malttaisi neuloa mitään loppuun asti.

Vauvakuulumisista sen verran, että meidän pieni pyöriäinen on oppinut ryömimään. Parissa päivässä hirveän huudon kanssa muutaman sentin etenemisestä neiti kehittyi hurjan eteväksi ryömijäksi, joka vetelee itseään ympäri olkkarin lattiaa. Eikä enää kiukuta yhtään niin paljon, kun lelut on liian kaukana, ettei yletä.

Kellä kulta, sillä onni...

Kun pieni ihanainen tyttäremme suvaitsi vihdoinkin tulla maailmaan kaksi päivää ennen uutta vuotta, viisitoista päivää yli lasketun ajan, kolmen yön supistusten ja 20 tunnin synnytyssalissa ähertämisen jälkeen, oli fiilikseni ennen kaikkea väsynyt. Pikkuista oli odotettu niin kauan ja hartaasti ja synnytys oli raskas, mutta neiti oli vihdoinkin ulkona, koko 55 senttiä ja miltei 4,5 kiloa täyttä tavaraa, eli ei ihan pienin prinsessa. Mutta voi että, kun hän oli kaunis kuin mikä! En paljoa muista sairaalassa olosta muuta kuin sen fiiliksen kun toisena yönä synnytyksestä en olisi millään malttanut käydä nukkumaan, koska siinä vaiheessa tajuntaani jysähti, että se pieni tuhiseva nyytti mun vieressä oli oikeasti siinä ja olisin vain halunnut tuijotella pientä vauvaani koko yön.

Ensimmäinen kuukausikin meni varsin hyvin sumussa. Kahteen viikkoon en juurikaan kyennyt istumaan ja sen vuoksi vauvan sylissä piteleminenkin oli vähän vähissä. Pesiydyimme pienenä perheenä miehen ja vauvan kanssa sänkyyn peitto- ja tyynykasojen sekaan. Mieheke hoiti kotityöt, ruuanlaiton, mun paijaamisen, apteekissa ja kaupassa ravaamisen ja vielä lisäksi kirjoitteli kotona ammattikorkeakoulun opinnäytetyötään. En olisi mitenkään pärjännyt ilman häntä, en synnytyksestä, enkä ensimmäisistä viikoista kotona.

Pikkuhiljaa rutiinit alkoivat löytyä ja kun toivuin synnytyksestä alkoi arkikin sujumaan. Ukkonen oli kotona ensimmäiset neljä kuukautta saatuaan opintonsa päätökseen. Nyt ollaan puolisentoista kuukautta opeteltu olemaan kotosalla pikkuneidin kanssa kaksistaan miehen ollessa töissä. Hieman vielä hakee arki uomiaan, erityisesti sen suhteen, että saisin aikaiseksi tehtyä muutakin kuin istuttua sohvalla. Mutta kyllä se pikkuhiljaa tästä etenee, eikä mulla ole kiire mihinkään. Ensimmäisen lapsen kanssa saakin olla opettelua.

Pikkurimps onneksi on ollut hyvin tyytyväinen tapaus, jolla ei juurikaan ole mitään vaivoja ollut. Olen siitä kovin kiitollinen, kun olen sivusta seurannut, miten tuttujen lapsilla on yhtä sun toista vaivaa ja miten paljon se rasittaa niin lasta kuin vanhempiakin. On ihana seurata miten hurjaa vauhtia oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Koko ajan tulee uusia taitoja ja vanhat vahvistuvat.  Eikä ole mitään ihanampaa kuin pikkurimpsin kikatus, jutustelu ja leveät hymyt<3