Ymmärrän entistä paremmin äitiäni, nyt kun olen itsekin äiti. En ole viiteen vuoteen asunut enää kotona, mutta siitä huolimatta äiti haluaa yhä edelleen tekstiviestivarmistuksen siitä, että olen päässyt perille, jos olen ollut jossain pitemmällä automatkalla. Se takaraivossa vaaniva äidin huoli on ja pysyy oli lapsi sitten vastasyntynyt tai jo aikuinen.
Mutta huolehtiminen ei ala, kun vauvan saa syliinsä. Se alkaa paljon aikaisemmin, sillä hetkellä kun raskaustestiin ilmestyy toinenkin viiva. Koko raskausaika iloineen ja suruineen on myös yhtä huolehtimista. Ennen liikkeiden tuntemista täytyy vain jännittää ensimmäiseen ultraan, missä nähdään, että lapsella on kaikki kunnossa. Liikkeiden alkaessa tuntua niitä seurailee, etteivät ne vain katoa. Vauva on hyvässä turvassa kohdussa, mutta silti se tunne muistuttaa olemassa olostaan. Mitäpä jos... vaikka onneksi yleensä ei olekaan syytä huoleen.
Jos huoli on tuntunut pienenä piipityksenä takaraivossa raskauden aikana, niin se vain kasvaa synnytyksen lähestyessä. Mitä jos jokin meneekin vikaan tai vauvalla ei olekaan kaikki kunnossa? Pää käy läpi kauhuskenaarioita, vaikka tietääkin, että useimmat synnytykset sujuvat sen kummemmitta ongelmitta. Itseäni hirvittää jo valmiiksi (toivottavasti) tulevat synnytykset. En varsinaisesti pelkää synnyttämistä, mutta hirvittää, kun edellinen kesti niin kauan. Enemmän kuitenkin hirvittää se, että onko seuraavallakin napanuora kaulan ympärillä.
Kamalin kokemukseni ikinä on ollut se pienoinen hetki, kun työn ja tuskan takaa sain tyttäreni ulos ja hän ei parkaissut, hengittänyt tai reagoinut mihinkään ja oli aivan sininen. Hoitohenkilökunta onneksi osasi asiansa ja kiikutti pienen nyyttini hoivattavaksi ja heräteltäväksi ja pian käytävän toiselta puolelta kuuluikin jo parkaisu. En tiedä menikö siinä 10 vai 20 minuuttia, ennen kuin sain lapseni rinnalleni, mutta aika tuntui äärettömän pitkältä. Ja se huolen määrä siinä väsymys, uupumus ja lääketokkurassa!
Onneksi neiti ei ole mitenkään tuosta kärsinyt eikä suurempia huolenaiheita ole näihin 10 kuukauteen mahtunut. Mutta se sisäänrakennettu jyskytys, joka hokee kaiken taka-alalla mitäjosmitäjosmitäjos, on koko ajan läsnä, eikä se mihinkään ole katoamassakaan. Eikä toisaalta pidäkään. Yksi äidin (ja ihmisten yleensäkin) lukuisista tehtävistä on olla huolissaan rakkaimmistaan. Kunhan sille ei anna liikaa valtaa, vaan pitää sen taka-alalla pienen pienenä muistutuksena, niin eipä se elämää millään lailla rajoita. Välillä on ihan okei vilkaista, että vauva tuhisee rauhallisesti nukkuessaan. Onhan nukkuva vauva niin äärimmäisen söpökin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti