Noin vuosi sitten syntyi tyttäreni mini!rimps. Ja kuten varmasti kaikilla odottavilla vanhemmilla, myös meillä oli erilaisia odotuksia koskien vauvavuotta. Osa oli kavereiden pelottelemia kauhukuvia ja osa oikein myönteisiä. Läheskään kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin olimme etukäteen pohdiskelleet. Varauduimme pahimpaan, mutta saimme onneksi yllättyä positiivisesti.
Toivun synnytyksestä hyvin helposti. VÄÄRIN. Ensimmäiset päivät sairaalassa olivat ihan siedettäviä pötkötellessä tarpeeksi vahvojen särkylääkkeiden kanssa, mutta kotiin mentäessä täytyi tyytyä reseptivapaisiin, joita miehekkeeni minulle kiltisti noutikin. Kotona en reiluun viikkoon kyennyt istumaan lainkaan, kiitos episiotomian. Olin ikionnellinen kun toisen viikon lopussa kykenin syömään istuen, koska olin jo aivan varma etten pysty istumaan ikinä. Eikä todellakaan tullut kuuloonkaan, että olisin kyennyt kuntosalille jo kuukauden päästä, niin kuin olin suunnitellut. Onneksi kuitenkin suhteellisen nopeasti palauduin ja jälkitarkastuksen jälkeen uskaltauduin jo jumppaamaankin.
Pääsen vuodessa eroon raskauskiloista. OIKEIN. Melkein ainakin. Minulle kertyi raskausaikana kiloja yhteensä 23. Vuoden lopussa niistä oli jäljellä enää yksi. Nyt koetan päästä niistä muutamasta kilosta eroon, jotka yritin karistaa jo ennen raskautta. Ei minua painoni häiritse, mutta harmittaa kun kaapissa on ihania vaatteita joihin en nykymitoissani mahdu.
Imetys ei onnistu millään. VÄÄRIN. Neiti osasi imeä saman tien rinnalle päästyään ja ainoat imetykseen liittyvät ongelmat olivat, kun ensimmäiset hampaat ilmestyivät ja niitä piti vähän kokeilla. Maitoa tuli oikein tulvimalla ja tyttö sai noin viidessä minuutissa mahansa täyteen. Käymässämme imetysinfossa varoiteltiin, että helposti ehtii katselemaan useammankin elokuvan päivässä pelkästään imettäessä. Minulla olisi mennyt luultavasti viikko yhteen elokuvaan. Olen kyllä kovin kiitollinen siitä, miten helpolla olen päässyt, kun olen vierestä seurannut ystävien imetysongelmia, joten tiedostan ettei imetyksen onnistuminen ole mikään itsestään selvyys, niin luonnollinen asia kuin sen pitäisi ollakin.
Imetän ainakin vuoden. OIKEIN. Imetys on ollut helppoa ja mukavaa. Minun ei ole tarvinnut taistella tyttäreni kanssa imetyksen vähentämisestä, koska tyttö on tehnyt sen itsestään. Viimeisiin kuukausiin en ole tarjonnut, jollei hän ole itse halunnut ja nyt imetän vain illalla ennen tytön nukkumaan menoa. Suunnitelmissa olisi päästä viimeistään kuukauden päästä eroon siitäkin.
Lapsellamme on koliikki ja kaikki mahdolliset allergiat. VÄÄRIN. Onneksi. Mieheni oli vauvana todella allerginen, samoin kuin koko hänen perheensä. Pelkäsimme siis pahinta, mutta onneksemme neiti ei ole edelleenkään osoittanut minkään sortin allergioita eikä ole myöskään kärsinyt vatsavaivoista. Hän syö kaikkea mitä eteensä saa, jopa sellaista mikä ei uppoa kummallekaan vanhemmista. Toivottavasti jatkuu sama tahti jatkossakin.
Vauva huutaa jatkuvasti. VÄÄRIN. Tyttömme on ollut alusta asti todella tyytyväinen tapaus. Itkee vain kun on joku kurjasti, mikä ei ole todellakaan ollut kovinkaan usein. Nykyään osoittaa mieltään kyllä, mutta mitenkäs muuten sitä omaa tahtoaan voi kehittää
Emme saa nukkua ensimmäiseen vuoteen. OIKEIN JA VÄÄRIN. Ensimmäisiin kahdekseen kuukauteen yöunet katkesivat vain maitotankkauksiin: tyttö ähisi unissaan, nosto viereen, imetys, nosto takaisin sänkyyn ja nukkuminen jatkui saman tien. Sitten iski kuukauden kestänyt koko perheen yskä, minkä aikana neiti oppi nukkumaan meidän välissämme, kun emme jaksaneet jatkuvasti nukutella yskintään heräävää tyttöä. Sitä seurasi kuukauden kestänyt valvominen, lähes joka yö 2-3 tuntia ihan vain koska uudet taidot ilmeisesti vaikuttivat nukkumiseen. Sen aikana pääsimme eroon yösyömisestä ja pikkuhiljaa yöt helpottuivat itsestään. Nyt neitokaisen ollessa kohta 1 v 1kk hän nukkui ensimmäistä kertaa putkeen ilman edes tuttikitinää 9,5h. Entinen ennätys taisi olla vahingossa nukuttu 6h joskus puolen vuoden iässä. Toivo siis elää, että mini!rimps vielä joskus oppii nukkumaan kokonaisia öitä.
Käyn päivittäin vaunukävelyllä ja istun kesällä ahkerasti kahviloissa. VÄÄRIN. Asumme vanhassa kerrostalossa toisessa kerroksessa ilman hissiä tai muuta säilytystilaa vaunuille kuin kotimme. Into raahata vaunut ja vauva portaita ylös ja alas päivittäin yksin miehen ollessa töissä ei ollut siis kovinkaan suuri. Kesän vietimme melko pitkälti neljän seinän sisällä sohvalla hikoillessa, koska neiti huusi kuin syötävä heti joutuessaan vaunuihin helteeseen, joten katsoin paremmaksi pysytellä sisällä, missä kuumuudesta huolimatta ei helottanut aurinko. Vasta syksyn saapuessa ja tytön oppiessa istumaan alkoi ulkoilusta tulla mielekkäämpää.
Opin pyörittämään kotia, vauvaa ja arkea sujuvasti. OIKEIN JA VÄÄRIN, Arki sujuu eikä lapsenhoidossa ole ollut mitään ongelmia, vielä kun joku loihtisi minusta kodinhengettären. Ihailen todella ihmisiä, joiden kodit ovat aina tip-top-kunnossa, koska itsestäni ei siihen ole. En ole kovinkaan innokas siivoamaan enkä ole järjestelmällinen. Yritän kovasti opetella laittamaan tavarat saman tien paikoilleen. Ei meillä toki likaista ole, hujan hajan olevia tavaroita kyllä. Tosin mielestäni kodin kuuluukin näyttää siltä, että siellä asutaan. Joskus vain olisi helpompaa, kun tavaraa ei pursuisi joka puolelta. (Onneksi mieheke on parempi kodinhengetär kuin minä.)
Parisuhde kärsii. VÄÄRIN. Tottakai kahdenkeskistä aikaa on paljon vähemmän kun mies on töissä ja meillä on pieni lapsi. Mutta en koe silti, että parisuhteemme olisi kärsinyt. Pyrimme viettämään yhteistä aikaa ja juttelemaan päivittäin miehen työpäivänkin aikana ja ennen nukkumaanmenoa. Suukottelemme ja halimme ja kerromme joka päivä rakastavamme. Intiimipuuhiin on aikaa vähän heikommin, mutta sekin on vain järjestelykysymys ja sitäkin mukavampaa, kun sille sattuu löytymään aikaa. Emme ole riidelleet, vähän kiukutelleet välillä väsyneinä, mutta emme riidelleet.
Olemme tasavertaisia vanhempina. OIKEIN. Alusta asti miehekkeeni on osallistunut lapsemme hoitoon niin paljon kuin mahdollista. Arvostan sitä suuresti, vaikka pidänkin sitä myös itsestäänselvyytenä. Tottakai päävastuu on minulla, koska olen kotiäitinä, mutta mieheni hoitaa neitiä aivan yhtä lailla kotona ollessaan. Minusta on mitä ihaninta katsoa, kuinka hän touhuaa pienen tyttömme kanssa ja miten iloisesti hymyillen mini!rimps ottaa isänsä vastaan tämän tullessa töistä kotiin.
Varmasti meiltä löytyi vielä muitakin odotuksia, mutta näin vauvavuoden jälkeen nämä palasivat kirkkaimmin mieleen. Nyt olen aivan varma, että kun olemme ensimmäisen kanssa päässeet niin helpolla niin seuraavien on pakko olla mitä vaikeimpia tapauksia kaikin puolin. Tai sitten olemme onnekkaita kuten omat vanhempani. Viisi vauvavuotta helppojen lasten kanssa viettänyt äitini odottaa edelleen ensimmäistä uhma- tai murrosikää ja nuorimmaisemme täyttää 18 huhtikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti