Kun pieni ihanainen tyttäremme suvaitsi vihdoinkin tulla maailmaan kaksi päivää ennen uutta vuotta, viisitoista päivää yli lasketun ajan, kolmen yön supistusten ja 20 tunnin synnytyssalissa ähertämisen jälkeen, oli fiilikseni ennen kaikkea väsynyt. Pikkuista oli odotettu niin kauan ja hartaasti ja synnytys oli raskas, mutta neiti oli vihdoinkin ulkona, koko 55 senttiä ja miltei 4,5 kiloa täyttä tavaraa, eli ei ihan pienin prinsessa. Mutta voi että, kun hän oli kaunis kuin mikä! En paljoa muista sairaalassa olosta muuta kuin sen fiiliksen kun toisena yönä synnytyksestä en olisi millään malttanut käydä nukkumaan, koska siinä vaiheessa tajuntaani jysähti, että se pieni tuhiseva nyytti mun vieressä oli oikeasti siinä ja olisin vain halunnut tuijotella pientä vauvaani koko yön.
Ensimmäinen kuukausikin meni varsin hyvin sumussa. Kahteen viikkoon en juurikaan kyennyt istumaan ja sen vuoksi vauvan sylissä piteleminenkin oli vähän vähissä. Pesiydyimme pienenä perheenä miehen ja vauvan kanssa sänkyyn peitto- ja tyynykasojen sekaan. Mieheke hoiti kotityöt, ruuanlaiton, mun paijaamisen, apteekissa ja kaupassa ravaamisen ja vielä lisäksi kirjoitteli kotona ammattikorkeakoulun opinnäytetyötään. En olisi mitenkään pärjännyt ilman häntä, en synnytyksestä, enkä ensimmäisistä viikoista kotona.
Pikkuhiljaa rutiinit alkoivat löytyä ja kun toivuin synnytyksestä alkoi arkikin sujumaan. Ukkonen oli kotona ensimmäiset neljä kuukautta saatuaan opintonsa päätökseen. Nyt ollaan puolisentoista kuukautta opeteltu olemaan kotosalla pikkuneidin kanssa kaksistaan miehen ollessa töissä. Hieman vielä hakee arki uomiaan, erityisesti sen suhteen, että saisin aikaiseksi tehtyä muutakin kuin istuttua sohvalla. Mutta kyllä se pikkuhiljaa tästä etenee, eikä mulla ole kiire mihinkään. Ensimmäisen lapsen kanssa saakin olla opettelua.
Pikkurimps onneksi on ollut hyvin tyytyväinen tapaus, jolla ei juurikaan ole mitään vaivoja ollut. Olen siitä kovin kiitollinen, kun olen sivusta seurannut, miten tuttujen lapsilla on yhtä sun toista vaivaa ja miten paljon se rasittaa niin lasta kuin vanhempiakin. On ihana seurata miten hurjaa vauhtia oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Koko ajan tulee uusia taitoja ja vanhat vahvistuvat. Eikä ole mitään ihanampaa kuin pikkurimpsin kikatus, jutustelu ja leveät hymyt<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti